Liehkun kennel

Narttu Hillamarja, "Hilla"

s. 1.4.1989, k. 8.1.1996 tapaturmaisesti

Kasv. Pekka Kurkikangas, Hirsjärvi

i. Roope, e. Tepsu, ks. sukutaulu alla

Om. Laura Hakala (nyk. Siljander), Liehkun kennel

Kertaalleen terveiksi tutkitut silmät

Voittanut vuonna 1992 tottelevaisuuskiertopalkinto
Puu-Luuhkin (Peski Fieskin muistopalkinto)

Emänä Liehkun H-pentueessa

"Onko kaikki hyvin?", kysyy Hilla.

Ajatuksiani Hillasta:
Hillan kanssa kävin tallilla hoitamassa hevosia ja harrastin tokoa ja agilityä. Tokossa Hilla sai siirron voittajaluokkaan, mutta siinä luokassa emme kuitenkaan koskaan kilpailleet.
Persoonallinen ja lutuinen Hilla oli ensimmäinen koirani, koira, jolta opin paljon ja jota en koskaan unohda. Vieläkin aina, kun vaikka piirrän koiraa, siinä on mukana ripaus Hillaa. Olen kirjoittanut Hillasta monia juttuja, joista esimerkiksi lapinkoiralehti Reviirissä julkaistu "Tunteellinen poliisi" kuvaa hyvin Hillan luonnetta.
Hilla, Hilleri, Himpe, Hilluska, Himpula... Rakkaalla lapsella nimiä riitti. © Liehkun kennel	Hilla kömpi aina maastoon istuutuessa syliin. Tässä Myllyojalla Helkyn kanssa. © Liehkun kennel

Tunteellinen poliisi

Hilla oli tunnepoliisi. Se rakasti sopua omassa laumassaan ja silloinkin, kun se makaili näennäisen rauhallisena lempimatollaan, se tarkkaili herkeämättä perheen mielialoja. Se oli pieni herkkäsydäminen naurusilmä, joka piti yllä järjestystä talossa.

Jos joku perheenjäsenistä korotti kiukkuisena ääntään, Hilla oli heti valmis sovittelemaan. Se nousi välittömästi ylös, tunnisti heikomman osapuolen ja "kiusaajan" ja tarjosi palvelujaan molemmille. "Nyt minä rauhoitan tätä ja sitten lohdutan toista ja asetun vielä tuon kolmannen tueksi..."

Hilla valitsi itselleen varsinaisen työmyyrän roolin. Se kuvitteli olevansa poliisi, perheneuvoja, turvallisuuspäällikkö, terapeutti, pelle... Se keräsi itselleen erilaisia virkoja ja paneutui intohimoisesti kaikkiin tehtäviinsä. Minun on vaikea kuvitella kantaaottavampaa koiraa.

Hilla oli aina niin tosissaan - myös iloissaan. Se innostui palavasti muiden asioista: silmät säihkyen ja häntä liehuen se vastasi pikkusiskon rallatukseen tai isän ilonkiljahduksiin television edessä. Hillalle oli sama, voittiko Suomen jääkiekkojoukkue kultaa vai näkikö pikkusisko kesän ensimmäisen sitruunaperhosen. Pääasia oli, että omat ihmiset olivat iloisia.

Perheelle, joka rakastaa järjestää pieniä piloja ja yllätyksiä, Hilla oli oiva koira. Se aisti ilmassa olevan jännityksen ja nautti yhteisestä säpinästä. Ei sitä haitannut, vaikka se sai toisinaan pellen roolin meidän jutuissamme - päinvastoin. Se kantoi mielellään näytelmissä vaikkapa supermiehen viittaa harteillaan, koska se ilman muuta mielsi oman osuutensa erittäin tärkeäksi.

Hillan kanssa oli hauska odottaa perheenjäseniä kotiin. Se keskittyi odottamiseen niin kuin vain koira voi, istui terävänä kuono tielle päin suunnattuna ja vaihtoi tohkeissaan painoa tassulta toiselle. Mutta voi kauhistus, jos annoit sille vahingossa väärää tietoa, eikä bussista tullutkaan odotettua ihmistä! Seuraavaan bussiin oli sentään tunti aikaa...

Hillan kiintymys laumaansa näkyi myös kaipauksena. Jos äiti käväisi koulutuskentällä ja lähti pois hyvästelemättä Hillaa, se saattoi vielä tunnin päästäkin ulvoen kutsua laumastaan kaikonnutta jäsentä. Se olikin tällaisissa tapauksissa ehdottomasti hyvästeltävä huolellisesti. Hilla piti hyvästelyä tärkeänä ja hyväksyi kyllä sen jälkeen jopa perheenjäsenen erkaantumisen laumasta.

Hilla oli mielialakoira, joka riemastui naurusta, mutta sairastui säälistä. Jos kastelukannusta lorahti tippa vettä sen niskaan ja erehdyin olemaan liian myötätuntoinen, Hilla luultavasti käpertyi surkeana pikkusiskoni sänkyyn sairastamaan. Toisaalta se hoiti kyllä tunnollisesti virkojansa vaikka nuolemisenestokartio päässään, jos me vain älysimme ihailla sen uutta asustetta.

Hilla oli loputon lohduttaja. Jos pikkusisko meni suutuspäissään telttaan mököttämään, Hilla hiipparoi hetken teltan ympärillä, tunkeutui sitten vetoketjun alta sisälle ja pian jo kuului teltasta pikkusiskon kikatus. Hilla koki tärkeäksi tehtäväkseen nuolla kyyneleet sitä mukaa kuin niitä tuli. Usein sen parannusehdotus perheenjäsenten suruihin kuului: "Jos minä tulisin syliin asti, silloinhan sinulla ei enää voi olla paha olo." Se halusi niin kiihkeästi auttaa, että oli aivan pakko yrittää "parantua", jotta Hillakin voisi olla tyytyväinen.	Hilla polleana möllitokon jälkeen. © Liehkun kennel
Miten sadat kerrat Hilla saikin pahan mielen muuttumaan hyväksi! Ilman sanoja... Ehkä vain veijarimaisella, vitsikkyyteen asti ilmeikkäällä naamallaan? Ei, vaan ehkä kaikkein eniten sillä, että se niin kovasti halusi.
Nyt Hilla ei enää ole minua lohduttamassa. Kuitenkin pelkästään se, miten elävästi pystyn kuvittelemaan, mitä se nyt tekisi, jos voisi olla kanssani, miten se tyrkyttäisi surun hetkellä apuaan ilman että siitä voisi koskaan kiusaantua, saa minut hymyilemään. Kun ajattelen Hillan ehdotonta pyrkimystä sopuun omassa laumassaan ja koko koiranviran antaumuksellista hoitamista, en voi olla miettimättä, miten voisin olla yhtä täysipainoisesti ihminen.
Kaipaan pohjattoman paljon tuota touhukasta ystävääni, aitoa, virkaintoista, pientä "koirapoliisia". Hilla seinällä olevassa kuvassa näyttää kysyvän: "Onko kaikki hyvin?" Vaistomaisesti haluan koota itseni, jotta jälleen näkisin Hillan nauravan.

Hillan sukutaulu:

i: Roope	ii: Peski Musti	iii: Nästi	Karhu-Musti
			Tella
		iie: Peski Ceepunhaipa	Velho Huli
			Ceepu
	ie: Peski Murfi	iei: Peski Muste	Muste
			Peski Noita
		iee: Peski Pilkku	Peski Nuovvi
			Peski Misti
e: Tepsu	ei: Peski Koira	eii: Peski Nuovvi	Noppe
			Peski Jievja
		eie: Peski Nukke	Peski Luuhki
			von Sennehütte Lapinliisa
	ee: Peski Ulpukka	eei: Peski Muste	Muste
			Peski Noita
		eee: Peski Muotka	Nalle
			Rino

Takaisin edelliselle sivulle