Eläinrakkaus on aina ollut yksi voimakkaimpia piirteitäni. Lapsuudessani muutaman kilometrin päässä meiltä asui sympaattinen, ilmeikäs ja viisas paimensukuinen lapinkoira, Peski Oili eli Nana. Päätin, että kun joskus saan oman koiran, se on saman rotuinen kuin Nana, joka pysyi vapaana omalla pihallaan ja jolla oli puhuvat silmät.


Setäni Antero Hakala oli tehnyt Paliskuntain Yhdistykselle porokoirakartoituksen, joka selvitti lähinnä paimennuskäytössä olevaa porokoira-ainesta, porokoiran käyttöä ja vanhoja käyttötyyppejä tukeutuen myös vanhan poronhoitajapolven haastatteluihin. Häneltä sain tietoa nimenomaan paimensukuisista lapinkoirista, jotka polveutuvat Suomen, Norjan ja Ruotsin poronhoitoalueilta kootuista, tunnettuihin käyttökoirasukuihin kuuluvista koirista.

Ensimmäisen lapinkoirani (nykyisin rodun virallinen nimi on suomenlapinkoira) Hillamarjan sain vihdoin vuonna -89. Hillan kanssa lähdin innolla mukaan koulutuksiin ja myös Paimensukuisen Lapinkoiran Seuran toimintaan. Alusta asti haaveeni oli ryhtyä kasvattajaksi. Vuonna -91 syntyikin Hillalle ensimmäinen Liehkun pentue, jolle olin valinnut isäksi Nanan pojan Pilkon. Kennelnimi Liehkun lisättiin näille pennuille tosin vasta parin vuoden päästä, kun olin 18 ja oikeutettu kennelnimeen.

 
Yksi ensimmäisistä liehkuista, Liehkun Hilsku.
 


Teolla ja Vasmilla on alusta asti ollut
omat salaisuutensa...
© Liehkun kennel

 

Ilosilmäisiä, liehuvahäntäisiä koiria

Vuonna -91 myös pikkusiskoni Helinä ja Kerttu saivat oman paimensukuisensa, Tuiskuturkin Takun. "Liehku" on edesmenneen isäni Hillasta ja Takusta käyttämä hellittelynimi, mielleyhtymä ilosilmäisestä, liehuvahäntäisestä koirasta.

Takun ensimmäisistä ja viimeisiksi jääneistä pennuista sijoitin ystävälleni Kirsti Tuomiselle Liehkun Miellan. Kun Hilla ja Takku molemmat kuolivat tapaturmaisesti vuonna -96, Miellasta eli Mintusta tuli rakkain koirani maan päällä. Sen olemassaolo oli lohtu. Tiesin, että juuri Mintun pennun, Takun lapsenlapsen, haluaisin omaksi koirakseni. Kirsti antoi minulle Woolrich Winkels luvan teettää Mintulla "lahjapentueen", vaikka sijoitussopimuksen edellyttämä pentue olikin jo saatettu aiemmin maailmaan. Lohtupentueesta jätin omakseni Liehkun Vasmin.

Vasmin syntyessä samassa huoneessa torkkui jo tuleva aviomieheni Teo, johon olin törmännyt Reppulin kennelissä pentujen katsomiskeikalla. Vuonna 2000 Vasmi sai olla hääkoirana ja sukunimeni vaihtui Hakalasta Siljanderiksi.

Nykyisin meillä on Vasmin lisäksi sen tytär Liehkun Leimu ja lahjaksi saamani Shacal Tammenterho eli Hymy. Yhdessä nämä rakkaat koiramme muodostavat mainion "voimakolmikon". Kasvattamiseni on pienimuotoista, ja sijoitus- ja jalostusoikeusnartut ovat siinä tärkeässä asemassa. Asumme omakotitalossa Mäntsälän Nummisissa. Työskentelen free lance -toimittajana kotoa käsin, joten koirien, eritoten pentujen hoito istuu kuvioon hyvin.

 

Seurana metsässä ja työnteossa

Pennut oleilevat meillä yöt pentuhuoneessa ja päivisin pääasiassa keittiössä ja muissa asuintiloissa kanssamme. Naapuruston "kenneltyttöjen" ja ystäväperheiden ansiosta ne tottuvat hyvin myös lapsiin. Osa pihasta on aidattu pentujen käyttöön, joten ne saavat ulkoilla paljon. Viimeiseksi syntymäkotiin jäänyt pentu nukkuu tietenkin makuuhuoneessa, ja lähtee kanssamme retkille myös ulkomaailmaan.

Nautin metsässä kulkemisesta koirien kanssa ja niiden ketterän liikkumisen katselusta. Olen siinä suhteessa edelleen kuin pikkutyttö, että rakastan sydämestäni koirieni ruokkimista, harjausta, kynsien leikkausta ja muuta huoltoa. Teo sanoo, että se on äidinvaistoa, mene ja tiedä.

Joka tapauksessa koirat ovat tärkeä osa hyvinvointiani. Kun kirjoitan, voin välillä heittäytyä työhuoneen lattialle makaamaan, ja koirat ovat hetkessä kainalossani. Kun olen stressaantunut, hoitelen koiria ja olen taas paljon rennompi. Kun kaipaan silmilleni rauhaa, katselen tyytyväisesti nukkuvia tai leppoisasti leikkiviä koiriani.

Järjestän pentuetapaamisia ja vedän lapinkoirakoulua, jonne halukkaat voivat tulla harjoittamaan koiralleen hyviä tapoja ja tottelevaisuutta koiraporukassa. Teo vastaa kennelin tekniikkapuolesta. Hän on rakentanut mm. pentulaatikot, vetokärryt, koirien ovikellon, pentubaarin ja erilaisia esteitä.

 


Liehkun Nahani tunturin tuulissa.
© Helinä Hakala

 


Minä ja viisikuinen Vasmi ensimmäisessä katselmuksessaan.
© Mira Grönroos

 

Luonnollisuus ja yhteistyöhalu kiehtovat

Paimensukuisissa lapinkoirissa minua viehättävät edelleen samat ominaisuudet kuin aikoinaan Nanassa: sympaattisuus, ilmeikkyys ja viisaus. Sittemmin olen ihastunut myös näiden koirien oppivaisuuteen, yhteistyöhaluun, seurallisuuteen, luonnollisuuteen ja monipuolisuuteen. Ne soveltuvat lukuisiin harrastuksiin, mutta ovat silti miellyttäviä kotikoiria. Itselleni yksi mieleenpainuvimpia kokemuksia oman koiran kanssa on ollut osallistuminen poropaimennuskokeeseen.

Huippujuttuja itselleni on myös Paimensukuisen Lapinkoiran Seuran Katselmus, epävirallinen näyttely, johon kokoontuu joka vuosi parisataa paimensukuista. Virallisissa näyttelyissä kasvattini eivät luultavasti mainittavammin menesty, sillä ulkomuotokehissä suositaan lyhytrunkoisempaa, häntäänsä tiukemmin selällä kantavaa, runsasturkkisempaa lapinkoiratyyppiä. Itsekin käyn kyllä mielelläni silloin tällöin näyttelyissä, ja olen toki iloinen, jos joku innostuu ilmoittamaan kasvattini sinnekin.

Kasvatan näitä koiria, koska arvostan niiden alkuperää ja haluan omalta osaltani säilyttää tätä minua suuresti kiehtovaa koirakantaa. Toivon hartaasti, että kasvattejani käytetään siitokseen vain paimensukuisten lapinkoirien kanssa, enkä ole innokas myymään kasvattejani ulkomaille.

Tavoitteenani on persoonallinen ja yhteistyöhaluinen, lempeä perhe- ja harrastuskoira, terve ja sulavasti liikkuva, selkeästi paimenkoiratyyppinen lapinkoira. Kaikkein tärkeintä minulle on kuitenkin se, että kasvateistani tulee omiin koteihinsa ilosilmäisiä, liehuvahäntäisiä koiria.

 

Etusivulle